Avainsanat

WatteauGilles-PierrotAluksi:
Tulipa oikein reipas ukkonen ja raju sadeilma, en mennyt palstalle vaan luin uudestaan yhden romaanin. Se kertoo omalla pienellä, mutta hyvin vakuuttavalla tavalla näennäisen yhtenäisestä Euroopasta. Kun luin kirjaa ensimmäisen kerran, olin käynyt äänestyskopissa edellisvuoden syksyllä, lokakuussa 1994.

Sillä eikö totta, rakas Angelo, kasvien intohimo suuntaa kyllä aurinkoon, joka armotta kuihduttaa niiden kukkia ja piiskaa niiden siemeniä kohti kypsymistä ja kuolemaa; mutta vasta sateessa ja viileydessä ne hengittävät helpottuneina, venyttelevät varsiaan, sulkevat uneliaina terälehtensä, ojentavat lehtensä kauemmaksi. – Emil Tode, Enkelten siemen, s. 153 (suom. Juhani Salokannel).

Silloin Suomessa järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymisestä, ja hieman yli puolet kansalaisista (56,9%) kannatti jäsenyyttä, sellaisena kuin se silloin esitettiin. Matkustin taksilla, ihan äskettäin. Puhuttiin EU:sta taksimiehen kanssa. Hän kertoi äänestäneensä aikoinaan kyllä. – Jos olisin tiennyt mikä tästä EU härdelistä oikein tuli, olisin äänestänyt aikoinaan aivan toisin, taksimies sanoi hyvin suivaantuneena.

Romaani jota luin, oli kääntäjän ja runoilijan Tõnu Õnnepalun Emil Tode kirjailijanimellä kirjoittama romaani Enkelten siemen (Piiririik, 1993). Jo ensilukukokemus oli tajunnantasolla merkityksellinen.

Muistin sen lukuhetken nyt, parinkymmenen vuoden jälkeen, vaikka luin kirjaa aika lailla toisin silmin. Toisena ihmisenä, toisenkaltaisena lukijana.Hgin kaupunginteatterissa, järjestettiin 1990-luvulla kirjallisuusiltoja. Niille tuli kai myöhemmin nimi: Prosak-illat. Tõnu Õnnepalu oli kertomassa teatterin tiloissa tästä kirjastaan. En ole unohtanut sitä.

Katosiko maailmasta tai ylipäätään eurooppalaisen ihmisen tajunnasta Itä ja Länsi silloin kun Berliinin muuri romahti 19oo-luvun viimeisen vuosikymmenen alkumetreillä? Onko Berliinin muuri jokin, joka onkin ollut vain meidän päässämme?

Olin taitellut kirjan etukannen taakse HS:ssä julkaistun esitelmän, jonka Tõnu Õnnepalu piti niihin aikoihin Leipzigin kirjamessuilla. Teksti on Anja Salokanteleen kääntämä. Tarkka päiväys ei ole tallella, mutta vuoden täytyy olla 1996, koska sain kirjan vuoden 1995 lopulla.

***

Lehtijutulla on kaksi otsikkoa, ja tämän romaanin kannalta kaksi todella tärkeätä lausetta: 1. Kaikki on täällä, mikään ei ole enää rajan takana ja 2. Jokaisessa ihmisessä on itänsä ja läntensä.

Teoksen pintatarinassa on minäkertoja (virolainen mies, kielenkääntäjä joka tekee töitä Pariisissa saamallaan stipendillä) jolla on saksalais-ranskalainen rakastaja Franz (yliopistoihminen, professori, joka saa työtuloja myös euroopan komissiolta). Minäkertoja istuu ahkerasti kirjastossa ja ”lukee vanhoja ukkojaan” sekä kulkee taidemuseoissa. Ajattelee omia ajatuksiaan, kirjoittaa loputonta kirjettään Angelolle. Tälle ylimaalliselle, universaalille olennolle, jolla ei ole konkreettista sijaintia, yhtä maata tai kansalaisuutta.

Päähenkilö tajuaa edustavansa köyhää ja halveksuttua itä-eurooppalaista (tai pienen pohjoiseurooppalaisen valtion asukasta) ihmeellisen Lännen edustajan Franzin rinnalla ja kulkiessaan Pariisissa, Amsterdamissa ja muuallakin Euroopassa, tehdessään havaintoja Euroopassa kuljeksivista kerjäläisistä, Afrikan mantereelta Europpaan muuttaneista ihmisistä.

Romaanin päähenkilöstä nousee esiin perustaltaan sivistynyt ihminen, jonka sielu elää syvästi ihmisten maailmassa, kulttuurissa. Vähän samankaltaisesti kuin Juha Hurmeella, joka on asettanut EU-parlamenttiin pyrkivälle vaativan, mutta hyvin tärkeän ominaisuuden:

” Hän on ihminen, joka tietää, että kulttuuri on sivilisaation syvärakenne; ongelmia, hiertymiä, konflikteja, rasismia, eriarvoisuutta, vähemmistöjen sortoa, vierauden ja toisenlaisuuden vihaa, väkivaltaa ja sotia tehokkaasti ehkäisevä väkevä pohjavirta. Ihminen, kansalainen, jolla on henkilökohtaisia kulttuurisia harrastuksia ja intohimoja.”

***

Ei se nyt noin hauska ole, sanoivat ystäväni joilta sain kirjan. Nauroin ääneen sitä lukiessani kaksi vuosikymmentä sitten. Kielikuvat ovat todella osuvia ja täsmällisiä, kauniin ja hyvän kielellisen ilmaisun lisäksi (kiitokset kuuluvat tietenkin kääntäjälle, vaikka romaanin nimi on kyllä huonosti käännetty).

matisse_leboudoireVanhan lehtileikkeen kirjoituksessa Tõnu Õnnepalu sanoo:

Näyttää siltä, että komiikkaa ei nimenomaan uskalleta nähdä, sillä kysymyksessä on niin vakava asia: Itä ja Länsi, sota ja rauha, menneisyys ja tulevaisuus ja yhtyvä Eurooppa. Kuka nyt sellaisista asioista uskaltaa laskea leikkiä! Näyttää siltä, että Idän ja Lännen kohtaaminen on synnyttänyt niin paljon kiusaantuneisuutta kummallakin puolella, että olisi poliittisesti korrektia näyttää siltä kuin mitään ei olisi ollutkaan. […] Miksi kiusaantuneisuutta? Siksi, että on paljastunut eräs kiusallinen asia: muurin murtumista eivät odottaneetkaan niin monet, muuri kaatui suorastaan monien päälle, rikkoi heidän tutun ja turvallisen maailmansa. Idäksi ja Länneksi jaettu maailma oli erittäin mukava paikka minkä tahansa utopian tai antiutopian kasvattamiseksi.

Kumpaakin puolta varten oli olemassa toinen maailma, paikka, missä oli mahdollista se mikä ei ollut mahdollista täällä. Siis paikka, jossa kaikki oli mahdollista, sillä Mahdollisuuden olemassaoloa ei voinut tarkistaa. Paikka, johon saattoi sijoittaa absoluuttisen hyvän ja absoluuttisen pahan, absoluuttisen vapauden ja absoluuttisen kahlittuna olemisen. Hyvinvoinnin ja hyvinvoinnin puuttumisen. Ihmisoikeudet ja oikeuksien puuttumisen.

Romaanin astelema, kahden miehen suhteen jännite piirtää melkoisen tarkan kuvan jopa tämän päivän Suomesta. Hämmästyttävää! Mutta niin vain on. Muiden muassa Helsingin Sanomien kultaisentähden kommentoijilla on hyvin korkea Berliinin muuri päänsä sisässä: jossain on aina jokin rupusakki (idässä se on aina, huomatkaa), jossain ovat ne ei-hyväksyttävät ihmisryhmät, ne kerjäläislaumat, ne jotka syövät meidän ruokapöydässämme ja jossain ne pelottavat maahan vyöryvät muukalaiset. Ja kyllä, näitä kaikkia ”ei-suomalaisia, ei-meitä, niitä-toisia” ymmärretään mutta ei missään nimessä hyväksytä. Mihinkään maailmaan, vaikka he ovat eurooppalaisia.

Merkillistä, kuinka tämän pienen kansan somepuhe (mm valtakunnan päälehdessä) täsmää kaksikymmentä vuotta sitten julkaistun romaanin kanssa.

Miksei, hyvänen aika, koko Euroopasta voisi puhua yhä näin älykkään hauskalla ja avaralla tyylilajilla kuin sen tekee Emil Tode? Runoilijan kirjoittama romaani on pitkäikäinen, se sisältää mysteerin, salaisuuden joka ei koskaan aukea lukijalle lopullisesti tai ainakaan kokonaan, heti. Hauska ei synny helposti, kieli on väline tavoittaa lukija, saada tämän koko tajunnallinen taso liikkeelle.

”Muurin murtuminen paljasti ennen kaikkea sen, että mitään toista maailmaa ei ole. Eikä ole koskaan ollut.[…] Minun mielestäni on hyvin naiivia ja suorastaan vaarallisen naiivia ajatella edelleen kahden blokin järjestelmässä, toisin sanoen ajatella ikään kuin länsiblokki olisi voittanut itäblokin.” – Tõnu Õnnepalu/HS, esitelmä Leipzigin kirjamessuilla.

***

Lopuksi:

Dualistinen, hyvin kahtiajakautunut ajattelutapa absoluuttien välillä; idän ja lännen välillä, absoluttisen hyvän ja pahan välillä, on ajattelua joka paloi tuhkaksi kun luin aikoinaan tämän romaanin.

“…sillä paikalla minä aina pysähdyin, jalat hiekassa kuin mänty, ajatellen: «Maailman kauneus.» Ja samassa tämän ajatuksen peitti varjona, pimeytenä toinen sana: «maailmanloppu». Voi! olisin halunnut ojentaa käteni tämän aukion ympäri, tarttua siihen, suojella sitä, peittää aukion omalla poloisella vartalollani niin kuin haluaisin peittää sinut, Angelo, mutta kun käteni ovat niin lyhyet!” – Emil Tode: Enkelten siemen, 1994

Voi käydä ilmi kuten kävi ilmi tuon kuuluisan muurin luhistuessa, että molemmilla puolilla on kaikkea. Että molemmilla puolilla on kaikenalaisia ihmisiä ja kaikenlaisia vapauden toteuttamisen tapoja. Että jokaisessa on kaikkea ja että jokainen ihminen on koko maailma, jossa on itänsä ja läntensä, kuluttamisen halunsa ja vapauden kaipuunsa, ahdasmielisyytensä ja avaruutensa. – Tõnu Õnnepalu/esitelmä Leipzigin kirjamessuilla

Tähän romaaniin oli hyvä palata, hyvin pitkän ajan jälkeen. Se oli kuin olikin uusi kirja, ennenkokematon.

(kuvat liittyvät romaaniin.)

Mainokset