Avainsanat

Se kaikki on aika äkkiä ohi, sanoi läheiseni muutama kuukausi ennen kuolemaansa. Hän kuoli hitusen ennen syntymäpäiviään, jolloin hän olisi täyttänyt 95 vuotta.

Luin novellikokoelman, jossa kertomukset tuntuivat ihan oikealta. Elämänmakuisilta. Jokaisen novellin jälkeen jäin elämään aivan omiani, hyvin pitkäksi aikaa. Hyvä taide synnyttää kerronnan avulla rehellistä puhetta ja vapauttaa lukijan muistia.

Jhumpa Lahiri kertoo intialaiseen keskiluokkaan kuuluvista ihmisistä, jotka ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin novellikokoelmassaan Tuore maa (Tammi, 2008). Kirjailija kertoo samalla siitä minkä voisi ihan hyvin kuvitella tapahtuvan missä tahansa ja aivan kenelle hyvänsä. Universaalinen ja hyvin yleispätevä ihmisyys on vahvasti läsnä.

Olen totaalisen kyllästynyt mamupuheeseen Suomessa ja kauan sitten jo etääntynyt tästä vierasouto tai ne -puheesta. Jhumpa Lahirin novellikokoelmassa on 8 kertomusta, joista viimeiset kolme liittyvät toisiinsa  kuten elämä joka liittää ja erottaa ihmisiä toisiinsa ja toisistaan.

Jään niminovellin Tuore maa jälkeen miettimään, mitä olisi menettää oma äidinkielensä. Novellissa kuvataan perheen ja suvun sisäisenä kokemuksena kotikielen (bengali) katoamista, tapojen ja perinteiden katoamista leskeksi jääneen isän ja toista lastaan odottavan tyttären kautta, todella kauniisti ja hyvin.

Luen omalla äidinkielelläni. Sen on tehnyt minulle mahdolliseksi kääntäjä Kersti Juva. Voin, ainakin vielä, lukea maailman kirjallisuutta äidinkielelläni. Luen myös kirjallisuutta kahdella muullakin kielellä, joten tämä on etuoikeus. Suomen kieli on hyvin ilmaisuvoimainen kieli.

Eipä tule nyt mieleeni milloin olisin lukenut viimeksi suomenkielistä kirjallisuutta, jossa kaikki aikamuodot olisivat olleet näin hyvin käytössä.

Tiedämme, että suomen kielessä on neljä perusaikamuotoa. Niillä ilmaistaan ajankulun lisäksi puhehetkeä (jolloin jotain sanotaan, jotain tapahtuu, on jokin tilanne), tapahtumahetkeä (jolloin jotain tapahtuu tai on jo aiemmin tapahtunut) ja lisäksi vielä viittaushetkeä (hetkeä josta tapahtumaa/tilannetta tarkastellaan tai johon jotain toista tapahtumaa/tilannetta suhteutetaan). Päälauseproosa, niin kutsuttu klapiproosa, on kyllä typistänyt kielemme ilmaisuvoimaa ja kaventanut kielemme moni-ilmeistä vivahteikkuutta.

Lahirin kertomuksissa nykyhetki elää kerronnallisesti koko ajan menneen sekä mahdollisen tulevan dynaamisessa leikkauspisteessä. Tämä elämänkulku ilmaistaan tempuksen avulla. Onko jo niin etteivät suomen kielellä kirjoittavat kirjailijatkaan enää hallitse kaikkia äidinkielensä rakenteita? Olen kuullut väiteen, että pluskvamperfekti on likipitäen kadonnut kirjallisesta kielenkäytöstämme, mutta tässä suomennoksessa jopa tämä aikamuoto on hyvin luontevaa. Kääntäjälle tässä on työtä, koska tempus on kielissä hyvin erilainen. Suomen kielessä se on hankala, myös hyvin monille meistä joiden omasta äidinkielestä on kyse.

Kokoelman jokaisessa novellissa on ajallisesti nopeat siirtymät sekä eri kertojien vaihtelut: minäkertojien lisäksi kerrontaa kuljettaa luotettava kaikkitietävä kertoja (väitetään, että sekin olisi kadonnut suomalaisesta nykykirjallisuudesta).

Kertomisen taito on aivan eriasia kuin silkka tarinointi tai lyhyt jorina tai selostaminen, silkka selittäminen. Vain ensimainittu on taiteen tekemistä. Kirjailijan ammattitaitoa. Kirjallisuus on kertomisen taidokkuutta ja kielen rakenteiden taitoa. Merkitysmaailman siirtämistä ja jakamista, joka tapahtuu vain kielen kautta.

Lahirin novellien rakenne on taidokas. Kertomusten henkilöt tulevat hyvin pienillä liikkeillä kohti lukijaa, kohti kertomuksen keskeistä viestiä, ydintä. Se mikä syntyy lukijan tajunnassa, suhteessa henkilöihin, muuttuu kun lukija saa informaatiota sopivina palasina. Nopeaan ensivaikutelmaan on harvoin luottaminen. Tapa miten henkilöt tulevat näkyviksi lukijalle muistuttaa valokuvan kehitysallasta, jossa kuva tulee tarkaksi ja piirtyy valokuvapaperille. Hitaasti.

Ajallisesti ainoastaan yhteen suuntaan etenevän juonirakenteen puuttuminen tekee novelleista kerroksellisia, henkilöiden elämänkulkujen suhteen. Siinä ovat mukana omat ja toisten valinnat, sattuma sekä kohtalo, mutta myös se salaperäinen jokin, josta emme koskaan tiedä.

Jhumpa Lahiri ihmetteli jossain haastattelussa sitä miten suomalaiset (tai skandinaavit) ovat olleet niin ihastuneita hänen kirjoihinsa.

On hyvin mahdollista, että meillä kustannetaan liian paljon kirjallisuutta vain Big Bisnes -ajattelun pohjalta. Tavallisen arjen kautta syntyvä kertomus, jossa on myös läsnä isompi horisontti jää kertomatta ja kustantamatta.

Kiinnostavaa Lahirin novelleissa on varakkaan (tai vaurastuvan) keskiluokan kuvaus. Miten intialainen varakas keskiluokka poikkeaa yhdysvaltalaisesta kantaväestöön kuuluvasta keskiluokasta? Minkälaisia asenteita ja arvoja keskiluokan sisällä on suhteessa toinen toisiinsa? Mitä vaurastunut intialainen ajattelee kotimaastaan ja köyhyydestä siellä?

Lukijana en ole kiinnostunut voimakkaisiin mustavalkoisiin ääriasentoihin fokusoituneista ”köyhät-rikkaat” tai ”elämäntapakärsijöiden” tarinoista tai kliseisiin ihmiskuvastoihin takertuneista mediatragedioiden toistamistarinoista tai traumoihin jumittuneesta kertomusperinteestä. Lahirin kertomistavasta pidän.

Jhumpa Lahiri: Unaccustomed Earth, 2008
Suomentanut: Tuore maa, Kersti Juva (Tammi, 2008)

Mainokset