optimismia kolmekymmentäluvulta

1930-luvun laman aikoihin syntyi lapsitähti Amerikassa, ja hän oli Suomessakin kaikkien pikkutyttöjen idoli.  Vintiltä löytyi Temple albumi, johon eräs sen aikakauden pikkutyttö oli liimannut idolinsa kuvia. Tuo pikkutyttö kävi katsomassa kaikki Temple elokuvat ja nämä kortit olivat kaikkien fanien himoitsemia.

Shirley Temple on iloinen, valoinen pikkuprinsessa, joka selviää optimismillaan elämässä. Be optimistic and smile ! Hän hoiti myös laman murtamia aikusiakin valoisalla olemuksellaan. Klassikko hän lienee siinäkin mielessä, että sai kuusivuotiaana erikois- Oscar –palkinnon ja on ensimmäinen maailmanmainetta niittänyt lapsitähti.

Katsoin joitain Temple videoita juutuubista, ja ei voi kieltää etteikö tämä alle kouluikäinen olisi valovoimainen ja lahjakas. Tässä dokumenttipätkässä muuten on varsin hauska juttu myös anti-shirleytemplestä kun sellainenkin on ollut olemassa.

Vuonna 1936 tehdystä elokuvasta ”Poor Littele Rich Girl” löysin kohtauksen, jossa Shirley Templen kyvyt ja lahjakkuus, eläytymis- ja muuntautumiskyky sekä esiintymistaidot tulevat hyvin esille. Se löytyy tästä.

Muita tämän pyhäpäivän sunnuntaiklassikkoja löydät  TÄÄLTÄ

pilvienkatselupäivä

herra mersaultin sivullisuus

Viimeistään kouluun mennessämme opimme: ”Siivoa omat sotkusi”. Mikäli sen vain opimme. Kuinka mielellämme kuitenkin syytämme muita, haluamme toisten kantavan vastuun teoistamme ja niiden seurauksista. Omista sotkuistamme. Miten mielellään myös siivoamme toisten sotkuja taputtamalla tai antamalla anteeksi tai suojelemalla ja ottamalla pois sen vastuun, joka väistämättä seuraa teon tekijää. Annammeko liian helposti väärän todistuksen lähimmäisestämme? Eikö se kuitenkin ravistele oikeudentajuamme eniten? Väärä todistus.

Ajattelen kirjaa, johon mielessäni liitän kahdeksannen käskyn: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi (Miksi ne muuten ovat kymmenen käskyä? Nehän kuitenkin etupäässä kehottavat tai kieltävät ”älä” eivätkä käske. Ja niiden tarkoitus on ohjata pikemminkin kuin käskeä).

Entä jos olisin lukenut vain yhden kirjan ja lukisin sitä yhtä samaa kirjaa yhä uudestaan ja uudestaan. Miksi tätä mietin? Koska luin Albert Camus’n Sivullisen kolmannen kerran elämässäni ja lukiessani se tuntui tutulta, mutta myös ihan toiselta, uudelta kirjalta. Edellisestä (siitä toisesta) lukukerrasta on noin parikymmentä vuotta.

Silloin minusta tuntui, että päähenkilö herra Mersault on vastenmielinen vetelehtijä, joka ei ota vastuuta elämästään vaan ajelehtii ajattelemattomuuttaan toimintaan, josta sitten joutuu tietenkin vastuuseen. Kirja alkaa sanoilla: ” Äiti kuoli tänään”. Ja päättyy näin: ”Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin.”

Ajattelin nuorena, että Mersaultin kaltaista olemassaoloa on syytäkin pitää sellaisena, että sitä voi vihata, halveksuakin. Hän oli minusta kyyninen ja välinpitämätön, täysin tunteeton ihminen. Nyt huomasin lukevani samat sanat, vastaanottavani kertomuksen toisin, aivan kuin olisi kyse ihan eri kirjasta. Ei ollut, kyse oli eri lukijasta.

*****

Kehyskertomus on aika simppeli. On mies, herra Mersault, jonka äiti kuolee. Hänellä ei ole perhettä, mutta hän hoitaa tunnollisesti työnsä. Hän elää melko satunnaisissa ihmissuhteissa ja tulee tappaneeksi miehen, pähkäilee tekoaan oikeussalissa ja vankilassa, saa rangaistuksensa: hänet teloitetaan.

Miksi Mersault ei lähde muualle vaan jää elämään vaatimattomiin oloihin lähiöön. Naapurissa asuu koiraansa pahoinpitelevä vanha mies ja väkivaltaisesti tyttöystävänsä pahoinpitelevä mies. Mersaultilla on tyttöystävä, joka haluaa hänen kanssaan naimisiin. Hänelle tarjotaan mahdollisuus toisenlaiseen elämään, esimies tarjoaa töitä Pariisista ja pappi tarjoaa sitä myös hänelle myöhemmin vankilassa. Eikö hän ota elämän tuomia mahdollisuuksia vastaan, eikö hän halua ponnistella ja elää jotain ”parempaa”.

Hän ei lähde Pariisiin, koska hän ei ole levoton vaeltaja eikä ajattele, että ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolen. Hän on sympaattinen ja kohtelee naapureitaan ystävällisesti, kuuntelee heidän huoliaan sekä helpottaa heidän ahdistustaan olemalla läsnä heidän elämässään. Hän on lojaali, itselleenkin. Herättäköön tuo suoraselkäisyys sitten vihaa ja inhoa muissa ihmisissä, mutta hän kääntää selkänsä armonanomuksellekin, koska hän tietää tehneensä teon, jonka kanssa hänen olisi joka tapauksessa elettävä lopunelämänsä. Hän ei suostu tuntemaan sellaista, mitä ei tunne.

Onko hän siis vain tunteeton murhamies? Ei. Sitä hän ei minusta enää ole, vaikka nuorempana niin ajattelinkin. Ihmettelen, että hänen sanotaan edustavan modernia ihmistä, siis tätä epämääräistä ”nykyihmistä”. Mikä kumma se muuten on, tämä ”nykyihminen”? Hyvin karkeat yleistykset olettavat, että on olemassa johonkin aikaan tai joukkoon tai ryhmään sidottu yleisihminen, jokin jota ei kuitenkaan ole.

”Nykyihminen” on määre, yhtä olematon kuin yhden halon keskimääräinen paino.

Jos nimittäin edessämme olisi kasa halkoja ja punnitsisimme koko kasan. Ja sitten jakaisimme tuon saadun kilomäärän halkojen lukumäärällä saadaksemme yhden halon keskimääräisen painon, niin olisi hyvin todennäköistä, ettemme löytäisi tuosta kasasta yhtä ainuttakaan halkoa, joka painaa tasan saman verran kuin tuo keskiarvo.

*****

Sivullinen kertoo ihmisestä, joka tajuaa kuolevansa. Ihmisestä, joka tajuaa tappaneensa toisen ihmisen, tehneensä teon josta hän on vastuussa. Se kertoo ihmisestä, joka ei ole vieraantunut omasta elämästään tai omista tunteistaan, omastatunnostaan. Hän ei ole sivullinen omassa elämässään.

Vaikka oikeussalikuvaus onkin erityisen vaikuttava, niin hyvin suuren vaikutuksen tällä lukukerralla minuun teki kirjan toinen luku, joka kuvaa yhtä tiettyä päivää Mersaultin elämässä. Hän on juuri haudannut äitinsä ja on kotona yksinään. Ja mitä hän tekee? Hän vain istuu kotonaan parvekkeella, on sekä havainnoi sitä mitä kadulla tapahtuu. Se miten tämä äidin hautajaisten jälkeinen kokonainen päivä on kuvattu, on tarkkaa ja täsmällistä sanataidetta, runoutta. Muistin lukiessani hautajaisten jälkeisen tilan, jonka tunnistan hyvin ja joka on juuri senkaltainen kuin tässä on kuvattu.

Suru on joskus niin mahdoton kimpale, että se ei ole oikeastaan enää tunnetila vaan mielen- ja sieluntila, ja sen Camus kuvaa tässä luvussa hienosti. Tämän tietävät he, jotka ovat kokeneet tuollaisen tilan, muille tuo luku on todennäköisesti toisenlainen, ja siitäkin minä tiedän jotain, koska parikymppisenä luin luvun läpi nopeasti ja se oli minulle lähinnä vain pitkospuut, joita pitkin itse kertomus eteni. Nyt se oli ihan muuta.

Lukea vain yksi kirja elämänsä aikana? Mikä se olisi ?

Se on sula mahdottomuus, mutta tämä voisi olla yksi sellainen kirja, koska tämän luettuaan voi pohtia muun muassa kahdeksatta käskyä: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Ja sitä kuinka vaikeata tätä käskyä (tai ohjetta/neuvoa) on toteuttaa. Ja kuinka heikosti se elämässä, maailmassa toteutuu.

[Älä  levitä perättömiä  huhuja äläkä suostu auttamaan väärintekijää todistamalla vilpillisesti hänen hyväkseen. Älä eksy joukon mukana tekemään pahaa äläkä riita-asiassa todistaessasi vääristä totuutta enemmistön mielen mukaiseksi. (2. Moos. 23:1–2)]

Albert Camus: Sivullinen (L’étranger, 1942.) Suomentanut Kalle Salo. Otava, 1947

kun sana tulee lihaksi

Huomaan yhä odottavani häntä, joka eräänä koleana sateisena kesä-iltana lampsi luokseni vanhoissa ja jo varsistaan murtuneissa harmaansinisissä mutaisissa kumppareissaan. Hän vain astui kynnyksen yli, otti saviset saappaansa jaloistaan ja  istui siihen – oli kuin olisi kuulunut elämääni aina. Kuten on kuulunutkin, en vain aikaisemmin tajunnut sitä näin hyvin. Pöydällä oli milloin tšekkiläistä ja milloin saksalaista viiniä tai teetä kun hän hakkasi ilta illan jälkeen erilaisia sieniä ja sipulia silpuksi, paistinpannu kärisi, ja paistettujen sienien tuoksu täytti huoneen. Hän tarjoili sienimuhennoksiaan puolalaisen vodkan kanssa ja alkoi kertoa hurjia, helliä, liikuttavia, viisaita, traagisia kertomuksiaan. Hän on Olga.

En kyllä uskaltanut maistaa hänen kärpässienikakkuaan, jonka resepti löytyy Olga Togarczukin kirjasta Päivän talo, yön talo (1998, suom. Tapani Kärkkäinen 2004 Otava). Olin kirjaa lukiessani samanaikaisesti pienessä suomenruotsalaisessa etelä-pohjalaisessa kylässä ja kuuntelin, taltioin mieleni sopukoihin tarinoita, kertomuksia sekä näin yhä villimmiksi muuttuvia uniani vanhan hirsitalon vinttihuoneessa.

Minut tekee järjettömän onnelliseksi ne kirjailijat, joiden sanottava kulkee kuin virta joka vain tahtoo tulvia lävitseni, jolloin kirja on kuin jonkun ihmeellisen kasvin väkevää mahlaa mikä täyttää monet onkaloni pitkäksi aikaa. Kirjoitin joitakin aikoja sitten Togarczukin romaanista Alku ja muut ajat – kului useita kuukausia ennen kuin niin ulkoiset kuin sisäisetkin olosuhteet täsmäsivät toisiinsa ja saatoin heittäytyä tämän toisen romaanin kyytiin, joka on julkaistu tuota em. aiemmin.

Syntymäpäiväsankari täyttää kahdeksankymmentäviisi vuotta. Hän on kylän vanhimpia ja tietää melkein kaiken, mitä tässä kylässä on tapahtunut ja ehkäpä myös sen mitä tulee tapahtumaan. Hän laulaa toisen kanssa Siionin virsiä, seinällä on kehyksissä valokuva hänestä viisitoistavuotiaana. Kylän silloinen nuoriso istuu kansakoulun pihamaalla, rippikoulu on saatu päätökseensä, on kesä. Illalla kuulen kertomuksia kuinka tämä ja tuo muuttivat sinne, kuinka Herman lähti Amerikkaan ja palasi, lainasi veljilleen rahaa, jotta nämä saattoivat hankkia ammatin itselleen. Tuli sota ja toinenkin. Ja oliko siinä yhdessä talossa kummituksia? Kiipesimme ja nostimme vintille vievän luukun pois paikoiltaan. Valaisimme sitä pienellä hopeanvärisellä airamilla, äiti ja minä kauan sitten ja ihan toisaalla, mutta sahanpurun seassa oli kyllä kulkenut jokin. Miksi tämä ja tuo taas lähtivät sieltä, jossa olisivat aivan hyvin voineet elää lopunelämäänsä. Mitä itseasiassa tapahtui?

”Kerroin tämän kaiken Martalle sitoessamme raparpereja punteiksi. Kun puntit olivat valmiit, Marta sanoi jotenkin tähän tapaan: kun ihmiset sanovat ”kaikki”, ”aina”, ”ei  koskaan” tai ”jokainen”, se koskee vain heitä itseään, sillä ulkomaailmassa ei ole olemassa tällaisia yleistyksiä. Hän sanoi, että minun kannattaa olla tarkkana, jos joku aloittaa lauseen sanalla ”aina”; se tarkoittaa, että hän on hukannut yhteyden maailmaan ja puhuu vain itsestään.” s.132. Päivän talo, yön talo (Olga Tokarczuk)

Aamuyöllä herään kovaan huminaan ja luulen olevani pienessä puolalaisessa kylässä, Sleesiassa Etelä-Puolassa. Sataa kaatamalla, katolta kuuluu kova kohina ja aivan hitusen ennen kuin olen täysin hereillä näen  talon selvästi, niin selvästi että voisin piirtää tuon talon, jonka alla virtaa joki. Tältä se kuulostaa, jos asuu talossa jonka alla virtaa vesi.

Mieleeni tulee pyhimysnaisen elämänkerta, se josta Olga T kertoi, kirja jäi siihen kohtaan kun nukahdin. Pyhimysnainen Kümmernis Schonaulauksen elämänkerran romaanin kertoja löytää sattumalta. Kuuntelen sateen vaimenevaa kohinaa, vanha talo narahtaa ja hirret kitisevät – talo näkee unia. Menen ulos, koska en saa omista unistani kiinni. Lammaslauma kiertää taloa ja vanha naaras painaa lämpimät sieraimensa kämmenen pohjaani, sen huulet hapuilevat kämmenestäni jotain. Sen iiris on neliönmuotoinen aukko, yön ikkuna toiseen maailmaan. Aamu-usva on kuin aave yön ja aamun välissä.

Romaanin päähenkilö-kertoja elää ja asuu taloa R:n kanssa Nowa-Rudan pikkukaupungissa Etelä-Puolassa ja hänen läheisin, tärkein naapurinsa on vanha Marta, joka on hahmo kaikelle viisaudelle mitä maailmassa on. Vanha nainen, jonka kanssa päähenkilö keskustelee tai on hiljaa tai hakee nauloja kaupasta tai niputtaa raparperin varsia tai käy ostamassa villatakkia kirpputorilta tai kertoo tarinoita tai vain näkee asioita. Päähenkilö on löytänyt pyhimyskertomuksen kauppareissullaan sattumalta ja Marta, jonka harmaan villatakin napinlävet ovat venyneet jo hyvin suuriksi, miettii pyhimystarinaa kuunnellessaan, että kuka se sitten oli ”hän joka kirjoitti pyhimystarinan ja mistä hän tiesi sen kaiken”.

Sade on lakannut. On aivan hiljaista. Rännistä tippuvien pisaroiden äänet sekoittuvat sydämen uskollisiin lyönteihin. Ullakkohuoneen ulkopuolelta kuuluu kummallista räpinää. Lepakot voimistelevat ja etsivät tietään ulos räystään alta. Herättyäni ne nukkuvat kauniissa nipussa, toinen toistensa lomassa, kattohirressä pienet päät alaspäin roikkuen, silkinohuet mustat siivet kylkiään vasten. Näkevätkö nekin unia? Sekoittuvatko unemme toistemme uniin?

Seuraavana päivänä luen Helsingin Sanomista: Saasteiden tappama metsä herää eloon Puolan ja Tšekin rajavuorilla.  Lehdessä on kuva kuolleesta metsästä. Kammottava ja kauhea mustavalkoinen kuva, jossa kuolleet puunrungot kohoavat harmaata taivasta vasten. Euroopan saastunein alue, jota kutsutaan mustaksi kolmioksi. Se on olemassa ja näillä seuduin kulkee myös Togarczevin romaani. Muistan kuinka isovanhempieni maatilalla järvenvesi muuttui nopeasti ja kuinka kuolleet kalat nousivat rannoille 1970 –luvulla Kemiran tehtaiden saastuttaessa vesistöä. Kalojen pienet suut olivat kauhistuneesti ammollaan ja silmät pullistuneet päästä.

*****

Olga Togarczukin romaani kysyy kysymyksiä, samoja kuin itsekin olen kysynyt ja kysyn, koska elän. Kirjassa kertomukset virtaavat kuin kaikissa kansansaduissa ja myyteissä, niin pienen puolalaisen kylän ihmiskohtaloissa kuin missä tahansa kylässä tai kaikkialla maailmassa. Siinä käsitellään myös uskonnollisia kysymyksiä, Jumalaa, tavalla josta pidin paljon, ja voisin olettaa, että kirja antaa hyvin paljon myös hengellisiäkin kysymyksiä miettivälle lukijalle. Togarrczuk ei saarnaa, ei julista, ei etsi totuutta, ei hakkaa teesejä tai anna elämänohjeita, ei todistele mitään vaan kertoo siten että sitä voi kutsua kirjallisuudeksi. Informaatikolla ja kirjailijalla on edelleenkin eroa.

Kirja on feministinen, ja voi olla että kirja voi aueta ihan toisin tai ei ollenkaan mieslukijalle, luulen että naislukijat lukevat tätä toisin. Togarczukin kirjoittama tuli lihaksi lukijaruumiissani, hänen kertomansa on hyvin lihallista kaikessa viisaudessaan, kauneudessaan ja kouraisevaisuudessaan. Kuolema ja syntymä, luominen sekä tuhoaminen – kaikki elämänvoimat; ulkoiset ja sisäiset jotka pyörittävät ihmistä. Talot. Paikat. Unet. Toiveet. Loput.

”Jostain syystä ihmiset eivät osaa kuvitella loppua, oli sitten kyse isoista tai aivan pikkuisista asioista. Kenties kuvitteleminen jollain tapaa kuihduttaa todellisuuden, kenties todellisuus ei halua tulla kuvitelluksi ihmisten mielissä, ehkä se haluaa olla vapaa kuin kapinoiva murrosikäinen ja ehkä juuri siksi kaikki on koko ajan toisin kuin saattoi kuvitellakaan.” s.203 Päivän talo, yön talo (Tokarczuk)

”- Maailmaa nähdäkseen ei tarvitse lähteä kotoa yhtään minnekään, Marta sanoi.[…] Hän tarkoittikin matkustamisen hyödyttömyyttä. Matkoilla ihmisen on selviytyäkseen keskityttävä itseensä, tarkattava itseään ja sitä, miten sopii maailmaan. Hänen huomionsa on siis kiinnittynyt hänen omaan persoonaansa, hän ajattelee itseään ja huolehtii itsestään.  Matkalla kaikki päätyy aina omaan itseen, aivan kuin itse olisi matkan päämäärä. Omassa kodissa sitä vain ollaan, siellä ei tarvitse taistella mistään eikä pyrkiä mihinkään. Ei tarvitse huolehtia rautatieyhteyksistä eikä aikatauluista, ei tarvitse ihastella eikä pettyä. Voi panna itsensä ikään kuin riippumaan naulaan – ja sillä tavoin näkee kaikkein eniten. “ s.62, Päivä talo, yön talo (Togarczuk).

Olen kotona kaupungissa ja koti on hiljaa, istun aloillani. Tällä kertaa kukaan ei kysy minulta mitään, kotikin on oppinut olemaan hiljaa, olemaan kyselemättä epäoleellisuuksia. Sekin näkee, oleellisen. Tiedän juuri nyt miksi kirjallisuus on tärkeätä ja ymmärrän miksi sepittelyn ja satuilun pintasilkki ei jätä pysyvää jälkeä, se on unta ja usvaa josta on syytäkin herätä. Mielettömän ihmeellinen ja ihmeellisen mieletön elämä, ajattelen, katson ikkunasta ulos ja näen taivaalle ripustetut pilvet.  Ei tarvitse katsoa ylöspäin eikä alaspäin, ne näkee kun katsoo suoraan eteenpäin, suoraan kohti.

Lähetän niiden mukana ajatuksissani lämpimät terveiseni Olgalle. Jonnekin, kauas. Kirjasi tuli perille. Hyvin perille.

Lisäys:
Kääntäjä Tapani Kärkkäinen kertoo tämän teoksen kääntämisestä TÄÄLLÄ
Ja Olga Tokarczukista TÄÄLLÄ

Hänen kotisivuiltaan luin, että Tokarczukin romaani Bieguni (Vaeltajat) ilmestyy suomeksi 2010, siis ensi vuonna.

olgan kanssa

”Se, että olen kokenut jotakin ei lainkaan merkitse sitä että olisin ymmärtänyt sen merkityksen. Siksi pelkäänkin menneisyyttä, yhtä paljon kuin tulevaisuutta.[…] Minua ja internetissä tapaamiani ihmisiä, joiden joukkoon olin unineni liittynyt, ei mikään muu yhdistänyt samalla tavoin kuin unet. Näimme unta samoista asioista oudosti samanlaisella, kaoottisella tavalla.[…] Kaikkialla maailmassa missä ihmiset nukkuvat, heidän päähänsä putkahtelee pikkuruisia, sekavia maailmoja, jotka kuin arpeen kasvava liikaliha paisuvat todellisuutta isommiksi. Voi olla, että jossain on sellaisiakin asiantuntijoita, jotka tietävät mitä kukin niistä erikseen merkitsee, mutta kukaan ei tiedä mitä ne kaikki yhdessä merkitsevät.”

s. 119 Olga Togarczuk: Päivän talo, yön talo (1998, suom. Tapani Kärkkäinen 2004 Otava)