Satelee kevätvettä taivaasta. Poljen hammaslääkäriin. Ajattelen kylmässä sateessa polkiessani, että kun kirjailijan egopöhö kasvaa liian suureksi, niin voisiko silloin joku läheinen sanoa, että nyt riittää. Kuinka lukija voisi sanoa sen, kauniisti ja hyvin. Lopeta. Sinulla ei ole enää mitään merkittävää sanottavaa. Tai.
Tai että poliitikolle voisi sanoa. Lopeta. Nyt sinun on aika luopua ja antaa tilaa. Niille äänenpainoille, niille todellisuuksille, sille elämänpuheelle joka koko ajan etsii ja tarvitsee tilaa tullakseen nähdyksi. Niin, että nekin jotka loputtomasti haluavat ja haluavat uusintaa varsin jähemttynyttä todellisuusnäkemystään ja toimintaansa heräävät tai säikähtävät. Havahtuvat.
Maailma on toinen, jotain jota en enää tavoita. En pysty enää edes raapaisemaan todellisuutta omalla kirjoituksellani, puheillani, tekemiselläni.
Myöntyminen on halua antaa toisten puhua, antaa nuorempien ottaa vastuuta teoistaan ja elämästään, tunkematta sinne enää omaa egoaan. Minulla, ikääntyvänä ihmisenä on tulevaisuus. Se on aivan toisenlainen kuin nuoremman ihmisen tulevaisuus, mutta sekin on tulevaisuus.
Ylipäätään jokaisen ihmisen kannattaa lopettaa ajoissa, erityisesti niiden asioiden tekeminen joissa on tullut hyväksi. Siirtyä sivuun katsomaan maailmaa, tekemään havaintoja, luomaan todellisuuksia jotka eivät perustu minään tai egokamppailuihin tai vain oman navan tuijottamiseen.
Kari Hotakaisella on viimeisessä romaanissaan hieno lause: Älä katso itseäsi, katso taivasta.
Kuuntelin tämän.
Katsoin tämän. Calamari Union.
Tuli hyvä ja iloinen, liki ikuinen olo.
Hyvät kulttuuriteot ja tekijät. Teokset jotka ovat elämänmittaisia lankoja, ihmisenä olemisen lujaa ja laajaa sidosta, syvintä ja pohjimmaista perustaa. Taide, kuten ihminen, ei elä kvartaalitaloudessa eikä someminuutin todellisuudessa. Taide on pitkäjänteistä työtä, vain silloin teos kestää myös aikaa. On ajaton, myös kokijalleen.
Kuvalähde: Futurefilm
Preivi 