Avainsanat

Luin J.M. Coetzeen romaanin The Childhood of Jesus. Jeesuksen lapsuus, suomentanut Markku Päkkilä (2014).

En ole aiemmin lukenut Coetzeeltä yhtään mitään. Hän on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon, eikä ansiotta. Hänen lauseensa kuljettavat painavia merkitysmaailmoja. Kulttuurin syviä pohjavirtauksia, ihmiselämän ydinmehua.

Jeesuksen lapsuus on tämän romaanin ensimmäinen lause. Se johdattelee lukijan ajattelemaan Jeesus-hahmoa, joka on hyvin tunnettu kirjallinen sekä raamatullinen hahmo. Kirjallisena päähenkilönä aika ainutlaatuinen, sillä hän, Jeesus, ei ole koskaan päässyt kertomaan itse itsestään. omin sanoin. Ei ole yhdenainutta selfietä tai minäminä tarinaa netissä.

Aivan muut ovat aina kertoneet ja tulkinneet hänen sanojaan sekä tekojaan. Niin käy kirjailijoiden teoksille ja heidän luomilleen henkilöille. Lukijat lukevat ja tekevät omat tulkintansa. Jeesuksen henkilöhahmo on innoittanut eri taiteenlajien taiteilijoita vuosituhansien ajan. Myyttejä voi uusintaa loputtomiin, niistä ei ole mehu loppunut.

Coetzeen romaanin perusasetelma on sama. Pienestä pojasta, Davidista, puhutaan ja hänelle puhutaan, mutta hänellä ei ole omaa elämäntarinaa, sellaista jonka hän itse kertoisi. Hän toivoo, että hänet nähtäisiin sellaisena ”kuin minä oikeasti olen.” ja joutuu olemaan aikuisten projektioiden kohteena ja toiveiden tynnyrinä. Päähenkilönä ja kertojana romaanissa on Simón. Aikuinen mies, joka ryhtyy isäksi kotinsa ja perheensä menettäneelle maahanmuuttajalapselle.

Raamatunkertomuksissa Josef ei ole jeesuslapsen biologinen isä. Kerrotaan, että Jeesuksen äiti Maria tuli raskaaksi ”pyhästä hengestä”. Sellaistahan ei voi tapahtua kuin vain fantasioissa ja unissa. Noin kolmikymppinen nainen saattaa siksi kokea tulevansa raskaaksi, pelkästään miehen katseesta.

Viitaukset Raamatun tarinoihin
Luultavasti Coetzee on täysin tietoisesti valinnut romaanin toisen päähenkilön nimeksi Simón ja pojan nimeksi David, koska kummatkin ovat raamatullista alkuperää. Romaanissa on runsaasti vihjailevia viittauksia raamatunteksteihin ja kuvastoon. Niitä voi poimia tekstin seasta loputtomasti. Poimin yhden.

Romaanin Simón pohtii moneen otteeseen ikäänsä. Välillä hän kokee itsensä vanhemmaksi kuin onkaan ja toisinaan nuoremmaksi. Hänelle on sanottu, että hän on 45-vuotias. ”Minä vyötän kupeitani, hän miettii (Simón). Tässä minä vyötän kupeitani seuraavaa vaihetta varten.” (s.59)

”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: kun olit nuori, niin sinä vyötit itsesi ja kuljit, minne tahdoit; mutta kun vanhenet, niin sinä ojennat kätesi, ja sinut vyöttää toinen ja vie sinut, minne et tahdo.” (Joh. 21. 17 – 18)

Simón on keski-ikäinen mies. Ei vielä varsinaisesti vanha, mutta ei enää nuori ihminen. Nuorena voi elää vain omaa itseään ja ainoastaan omia tarpeita varten. Aikuisena on otettava huomioon muidenkin tarpeet ja toiveet, ja saattaa joutua tilanteisiin, jotka ovat ristiriitaisia ja vaikeita, hankalia, raskaita, surullisia ja jopa kohtuuttomia.

Uusi maa
Simón ja David tulevat yhdessä uuteen maahan, joka on heille kummallekin täysin tuntematon. He eivät osaa uuden maan kieltä. Kummatkin jättävät taakseen aiemman elämänsä, kuten kaikki Novilla-nimisessä kaupungissa asuvat. Jokaiselle annetaan viranomaisten toimesta uudet nimet, koska uuden nimen avulla on maassa vallitsevan näkemyksen mukaan helpompi sopeutua uuteen. Uudelta tulijalta toivotaan, että tämä unohtaisi menneisyytensä. Se voi olla myös hienovarainen vihjailu elämänkiertokulkuun, jälleensyntymisen mahdollisuuteen, mutta yhtä hyvin se voi olla vaientamista (älä puhu kokemastasi mitään).

Uusi maa on muutoksen metafora. Isoissa ja merkittävissä muutoksissa sisäinen kokemus ja ulkoinen todellisuus voivat olla ristiriidassa. Kun jäin vuonna 2010 työttömäksi, se oli merkittävä ja suuri muutos elämässä. Se elää minussa yhä, tämä muutos. Monilla työpaikoilla kiertelevät alati hymyilevät ja hyviä palkkioita laskuttavat tyhy-konsultit YT-neuvottelujen aikoihin. Konsultteja yhdistää sama mantra: Muutos on mahdollisuus!

Ei siltä tunnu, työttömänä, sillä työttömyys itsessään on jo tarkoituksellista, hyvin raakaa peliä. Raakuuteen ei pidä sopeutua, sitä ei kannata sisäistää. Maassa on  maan tavat. Tämän maan karut lait ovat, että työttömyys on hyödyllinen asia kansantaloudelle ja että työttömiä saa halveksua, potkia sekä jopa vainota. Siihenkään ei kannata sopeutua eikä suostua.

Simón elää sopuisasti yksinhuoltajaisän elämää naapurinsa, ja myös yksinhuoltajana elävän Elenan kanssa. Ystävyys on molemminpuolista ja vailla parisuhdedraamaa tai omistushaluista mustasukkaisuutta, vaikka Simón kaipaa myös lihallista suhdetta naiseen. Myöhemmin, tarinan edetessä, Simónin ja Inésin suhteesta rakentuu samantyyppinen ihmissuhde.

Inés ei pidä lainkaan miehistä, ei siten kuin perinteisesti ajatellaan naisen suhtautuvan mieheen. Hän ei aio mennä naimisiin miehen kanssa. Inés elää aluksi veljiensä kanssa, heidän vallanpitonsa ja määräysvallan alla. Kunnes kohtaa Simónin, joka muuttaa hänen elämänsä. Inésistä tulee Simónin ansiosta Davidin äiti, mutta ei Simónin vaimoa.

Simón uskoo omiin näkyihinsä, ja kypsemmin kuin hänelle uskottu poikalapsi David, jonka erityisominaisuudet tulevat romaanin aikana esille. Simón haluaa oppia ymmärtämään Davidin sisäistä maailmaa. Hän tajuaa, että David on vaarassa luisua vääristyneeseen käsitykseen itsestään. David on lapsi, joka on varsin grandioosi (= kuvittelee liikoja itsestään). Aikuisella ihmisellä grandioottiset kuvitelmat voivat johtaa kauheisiin asioihin, mutta lapsella ne ovat ohimenevä kehitysvaihe. Simón antaa Davidille rajat, komentaa ja kulkee vierellä turvallisesti.

Omien puutteiden ja heikkouksien tajuaminen on aivan yhtä tärkeätä (ellei jopa tärkeämpää) kuin vain vahvuuksien vahvistaminen, myös lahjakkaalle lapselle. Realiteetteihin Davidia ohjaa hyvin rakastavasti ja viisaasti Simón. Lapseton mies, jonka kohtalona on ryhtyminen isäksi. Lapselle, joka ei ole biologisesti hänen oma lapsensa. ”Näinkö perheet syntyvät tässä uudessa maailmassa?” mietiskelee Simón.

Isä ja poika
David lausuu Simónille runon, romaanin alkupuolella. En ymmärrä saksaa, joten oli otettava selvää. Selvisi, että runo on Goethen runo: Erlkönig- Keijujen Kuningas. Runossa poika pyytää ja rukoilee isäänsä apuun. Pyytää ettei isä hylkäisi häntä, sillä muuten hänelle käy huonosti, hän voi joutua pahan (kuolemanvietin) valtaan.

Jumalani, jumalani miksi minut hylkäsit? kysyy Jeesus ristinpuulla, juuri ennen kuolemaansa. Davidille ei käy niin huonosti, vaikka hänen huoltajiinsa, vanhempiin kohdistetaan epäilyjä (Simón ja Inés). Heidät ristiinnaulitaan viranomaisten taholta, koska perhe-elämä ei vastaa viranomaisten näkemystä hyvästä ja kunnollisesta, normien mukaisesta perheestä. Poika, David, luokitellaan lahjakkaaksi lapseksi, joka tulisi lausuntojen mukaan erottaa perheestään koulukotiin.

Davidilla on erityistaipumuksia, mutta minusta Simón ja Inés suhtautuvat häneen kuten pieneen lapseen tuleekin suhtautua. Jeesus oli kapinallinen, ilmeisen lahjakskin, koska väitteli oppineiden kanssa. Kulki saarnaamassa ja parantamassa ihmisiä.

Ydinperheideaalit ja myytti hyvästä yhteiskunnasta
Lapsella tulee olla isä ja äiti. Lausetta käytettiin erityisen ahkerasti tasa-arvoisen avioliittolain vastustamiseen. Avioliitto ja perhe ovat yhteiskunnan keskiössä, valtiollisten lakien mukaan myös erityisasemassa. Jotkut haluavat työntää ja pitää lainsuojan ulkopuolella tietynkaltaiset perheet ja sallia perheoikeudelliset oikeudet vain yhdenkaltaisille perheille.

Raamatulla huitojia on näissä kysymyksissä paljon, mutta on myös heitä, jotka ymmärtävät syvemmin mitä todellinen vanhemmuus vaatii ja on. Se ei ole vain ja ainoastaan biologinen asia. Pelkkä raskaus tai synnyttäminen tai lapsen siittäminen ei tee kaikista ihmisistä vanhemmuuteen kykeneviä.

Lisäksi on olemassa olosuhteita, joista lapsi on hyvä irrottaa kokonaan pois. On olosuhteita, joista ihmiset pakenevat, henkensä kaupalla. He ovat sotien tai luonnonkatastrofien tai poliittisen vainon seurauksena menettäneet läheiset ihmisensä, sukulaisiaan ja ystäviään.

Pakolaisuutta ja hädänalaisuutta on ja tulee olemaan maailmassa. Maahanmuuttokriitikkoina esiintyvät ovat useimmat oman vallanhalunsa tai ennakkoluulojensa sumentamia, samanlaisia virkamiehiä kuin Coetzeen luomassa maassa, jossa maahanmuuttajan on unohdettava oma menneisyytensä, oma historiansa ja kulttuurinsa (kielensä ja traditionsa).

Katsoin dokumentin, joka kertoi juutalaislapsista jotka pääsivät muuttamaan fasistien vainoja Yhdysvaltoihin 2. maailmansodan aikoihin. Eräs näistä pelastetuista lapsista kertoi, nyt vanhana naisena: ”Itävallasta juutalaiset vielä pääsivät pois, mutta ongelma oli siinä, etteivät toiset maat ottaneet meitä vastaan. Ja kaikki olisi voitu pelastaa. Aivan kaikki.”

Coetzeen luomassa hyvätahtosten maassa, jossa kaikki ovat kovin ystävällisiä toisiaan kohtaan, hallitseva perheideaali on hyvin ahdas. Perhekäsitys ei vastaa sitä todellisuutta, jota ihmiset oikeasti elävät. Arkisen elämän vallanpitäjiksi paljastuu Coetzeen romaanissakin kömpelöllä tavalla ehdoton ja keskustelukyvytön asiantuntijavalta; kasvottomat lautakunnat ja virkamieskunta, joka puhuu useimmiten suulla suuremmalla lapsen edusta ja ideaaliperheestä, hyvästä elämästä.

Hyväntahtoisten yhteiskunta osoittautuu olevan varsin totalitaristinen rakennelma, jossa mistään säännöistä ei voi poiketa, niistä ei voi neuvotella, ei edes keskustella. Hyväntahtoisuuden sisälle on piilotettu paha. Sitä vastaan on miltei mahdotonta kamppailla.

Perheideaalia, ihanteita hyvästä yhteiskunnasta, ja näiden ideaalien ajatusten sisällä olevaa näkymätöntä pahaa Coetzee raaputtaa esille. Pakottaa lukijan ajattelemaan. Miettimään, mitkä ovat hyvän elämän edellytykset. Minkälainen on hyvä elämä ja yhteiskunta?

Kari Mäkinen sanoi (HS 2.10.2011/Kristiina Markkanen), että kristilliseen ihmiskäsitykseen ei sovi pahan ulkoistaminen.

”Mäkinen puhuu Norjan ampumistragediasta ja suomalaisista kouluampumisista. Niitä on tutkittu ehkä liiaksi psykologian kautta, yhden ihmisen äärimmäisenä tekona. Kirjallisuuden harrastajana Mäkinen on lukenut skandinaaviset dekkarinsa. Niissä on pitkään kuvattu, miten hyvinvointiyhteiskunnassa on pinnanalaista pahoinvointia, jotain sisältäpäin kasvavaa pahaa. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaista olisi hyväksyä ja tunnustaa, että paha on meissä itsessämme tai ainakin meidän joukossamme. Pitää katsoa peiliin. Onko meidän yhteiskunnassamme tekijöitä, jotka vahvistavat turvattomuutta ja sitä, että jotkut kokevat jäävänsä ulkopuolelle, hän kysyy.” HS 2.10.2011

Kouluampumisia tutkineet tutkijat ovat painottaneet, että nämä äärimmäiset teot tapahtuvat hyvin suljetuissa yhteisöissä, joissa samankaltaisuuden paine on suuri ja erilaisuuden, poikkeavuuden sieto hyvin matala. Tästä samasta turvattomuuden tunteesta on kyse Coetzeen romaanissa.

Niin kauan kuin allaoleva uutinen on totta, ihmisyhteisöjen todellisuutta, elämme huonossa yhteiskunnassa, rakennamme huonoja yhteisöjä ja huonoa tulevaisuutta. Talouskasvun sijaan voisimme keskittyä sosiaalisten taitojen ja sosiaalisen/henkisen pääomamme kasvattamiseen.

Koulumaailma, kouluyhteisöt eivät ole kaikki terveitä yhteisöjä. Kiusaaminen ei ole vain kahdenvälinen asia: kiusaajan ja kiusatun, se on koko yhteisön asia.

Koulussa kiusataan paljon, monilla ei ole yhtään ystävää. YLE 5.1.2015

Romaanin loppukohtaus jää lukijan mielikuvituksen ja ajattelun varaan. Saako perhe, joka ei ole vallitsevien normien mukainen perhe, elää omanlaistaan perhe-elämää? Minne he matkaavat ja minne he lopulta päätyvät? Miten heidän käy, yhdessä ja yksilöinä?  Vahva romaani, joka on kuin taikalaatikko: lukija voi poimia sen mihin mieli mielellään tarttuu.

***

Maailmankirjoissa Marjatta Ripsaluoma nimeää tämän romaanin Epäilijän evankeliumiksi. Se on hyvin sanottu.

Terve epäily ja itsekriittisyys sekä oma ajattelu, ovat tärkeitä asioita. Siihen, ajattelemisen vaivaan, tuuppii lukijaa myös J.M. Coetzee.

Raamatusta vielä yksi lause, se tulee Johannekselta: ”Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.”

Kirjallisuus vaikuttaa meihin, eikä likikään kaikkea ole vielä saatu kansien väliin. Sen kirjoittamattoman havaitsemisessa ja esiin kaivelussa riittää kirjailijoilla tehtävää. Nyt ja aina. Tehkää työnne hyvin, kirjailijat.

Advertisements