Olen ollut pitkällä matkalla.
Räpyttelen silmiäni kuin unesta herännyt. Olen kotonani ja katson ikkunasta ulos. Kello on vähän yli kolme. Aurinko on hyvin matalalla, se jo miltei silittää kaukana siintävien kuusien latvoja. Intensiivistä matkaa kesti kolmisen vuorokautta, tuskin maltoin kirjaa laittaa pois kädestäni, vaikka silmät menivät välillä ihan väkisin kiinni.
Luin Anita Konkan teoksen: Unennäkijän muistelmat (Teos,2014) ja elän mielessäni sen vaikutelmia vielä pitkään. Kirjoitan siitä tänne pidempään, kun saan tiivistettyä tästä kirjamatkasta oleelliset asiat. Vielä en siihen pysty, koska kirjan lukeminen, matka tämän kirjan kanssa oli sanalla sanoen hyvin väkevä ja kuljetti minut lukijana moniin paikkoihin ja aikoihin, ja ties minne.
Anita Konkan romaaneihin tutustuin 1980-luvulla, palasin pariin romaanin vielä myöhemmin. Ne olivat vahvoja lukukokemuksia. Noihin aikoihin kuuntelin mielelläni erilaista etnistä tai etnistaustaista musiikkia, ja yhä toisinaan.
Yksi ilon lähde on Bob Marley, jonka musiikki oli tullut mukaani jo 1970-luvun lopulta. Ostin 1980-loppupuolella uuden kotimusiikkilaitteen: cd-soittimen ja ensimmäinen cd-levyni oli Bob Marleyn levy, jonka sain toiselta veljeltäni. Reggaen ilolla kesti 1990-luvun alun lama-ajan synkkyyden, siitä sai energiaa elämän kamppailuihin.
Kun suljin Unennäkijän muistelmat, tuli mieleen välittömästi yksi Bob Marley-biisi. No woman no cry.Bob Marley teki tästä kappaleesta Peter Toshin kanssa demoversion vuonna 1973. Vasta parin kolmen vuoden kuluttua se saavutti live-esiintymisten ja studiolevyjen jälkeen maailmanmaineen. Wikipediasta voi lukea tämän kappaleen koko tarinan. Sanoituksen tekijänoikeudet ovat menneet Vincent Fordille, jamaicalaiselle soppakeittolan pitäjälle. Enpä sitäkään tiennyt.
Youtubesta löysin Tosh-Marley demoversion, joka kuvatkoon lukijakokemustani, nyt. Mahdollisesti joulun- ja uudenvuoden pyhien aikana saan aatokseni kirjamatkasta kirjalliseen muotoon.
Preivi 