Avainsanat
Kielenkäyttö on poliittisista teoista yksi olennaisimmista. Se muokkaa tapaamme hahmottaa maailmaa. Se muokkaa semanttista avaruutta. –Essi Tammimaa
Oli aivan pakko ottaa tuo lause tähän, koska jokainen ihminen tuottaa kielenkäytöllään poliittisia tekoja jokapäiväisessä elämässään. Kirjailijat ja toimittajat tuottavat sanatekoja ammattityönään.
Työttömyyteni työnnettynä selasin kirjastossa muutamia aivan lähivuosina ilmestyneitä romaaneja, joiden keskiössä oli syrjäytynyt ihminen tai jokin erityisen kurja kohtalo.
Jokaisessa näissä pikalukuun valitsemassani romaanissa esiteltiin ongelmaihminen, jolla ei mene hyvin, ja otti kyllä kovasti aivoon niitä lukiessa. Tekijöiltä puuttui iso kuva, ympäröivä maailma/yhteiskunta aivan kokonaan. Ihminen oli leikattu irti ympäröivästä maailmasta. En luettele tekijöitä enkä kirjoja, se ei ole merkityksellistä.
Ihmiskuva, joka näissä romaaneissa välitettiin ja väite joka esitettiin, oli hämmästyttävän yhdenmukainen. Ongelma on ongelmaihminen eikä tämä ongelmaihminen selviä ongelmastaan tai vaikeuksistaan vaan tappaa joko itsensä tai muita ihmisiä. Väkivaltainen toiminta ja ratkaisutavat ovat ratkaisumalleja, joita näiden kertomusten avulla vain esiteltiin. Se on minusta vastenmielinen ihmiskuva, sama joka toistuu toistumalla valtamediassa ja poliittista valtaa miellyttävässä sosiaalisessa mediassa.
Teen mielelläni kirjallisia paluumatkoja.
Eräs on Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme. Pelon teoksessa on tavattoman hienosti läsnä koko Euroopan historia. Yksilön elämänkohtalo syntyy ja elää vuorovaikutuksessa ulkopuolisen maailman kanssa eikä pelkässä minäminiatyyri-tynnyrissä.
Tommi Melenderin romaanit ovat vähän samansukuisia, vaikka hyvin erilaisia. Ne ovat puhutelleet minua lukijana tavalla, johon saan ja voin myös palata. Silloin kun itse haluan.
Paluu. Se on ehkä tärkeämpi kokemus kuin kirjallisuuden silkka kuluttaminen, nopea nautinto tai ohimenevä tyydytyksen tunne. Paluu on erityinen hetki. Voi elää uudestaan kirjoitusta, joka on kirjoitettu ja luettu joskus, mutta tietää varsin hyvin, että uusintahetki on ihan toinen. Se on samankaltainen elämän kanssa. Lukija on toinen ja todennäköisesti kirjoittajakin on jo toinen.
Onneksi on heitä, jotka vain syventävät suhdettaan toiseen ihmiseen, lukijaansa. Kirjoitettu, sanottava syntyy uudestaan.
Luin Tommi Melenderin esseekokoelmaa Kuka nauttii eniten ensimmäistä kertaa kesän lopulla. Jokainen essee herätti muistoja ja elämää, joka on aivan omaani, ei Melenderin maailmaa.
Hän kirjoitti Euroopan Unioniin liittymisestä näin:
”En epäröinyt hetkeäkään valintaani (kyllä EU), vaikka täytyy tunnustaa, että siihen vaikuttivat myös triviaalit identiteettipoliittiset syyt. Kiivaimpia EU-jäsenyyden vastustajia kansanäänestyksen aikaan olivat tukiaisistaan huolestuneet maajussit, 70-luvun vanhat stalinistipierut ja talvisodanperintöä vaalivat kansalliskiihkoilijat.”
Ajattelin toisin. Olisi hyvä, että Tommi miettisi myös mistä ruoka tulee ja sitä miksi hän maataloustukia tai maalaisia noin kovasti inhoaa. Stalinistipieru on niin vahna sana ettei sillä ole juuri käyttöä ja kansalliskiihkoilijoille EU:sta on tullut vallan suuri areena. Muistin Melenderin esseitä lukiessani suomenruotsalaisen agronomin, joka vaikutti kaikkein eniten siihen miten äänestin EU-vaaleissa. Äänestin EI.
Olin lukenut Vivica Bandlerin omaelämänkerrallisen teoksen Vastaanottaja tuntematon. Kirja vaikutti elämääni hyvin voimallisesti, kun luin sen ensikerran, ja kun palasin siihen nyt tajusin yhä syvemmin kuinka vahva viesti siinä on.
Luvussa Kuinka Paratiisista pääse pois Vivica Bandler sanoo, kaksikymmentä vuotta sitten, kaukoviisaasti näin:
Jo vuosia sitten ennustin, että Saksat tulevat yhdistymään, ja että näin valmistetaan tietä uudelle katastrofille. Joka on nimeltään Deutchlandisierung. Ihmisten mielestä olen kova ja pessimistinen, omasta mielestäni olen realisti. Das Grosse Deutsche Vaterland on ylösnoustu, ja CDU – nämä oikeamieliset – on voittanut. Oikeamielisten voitto ei ole koskaan hyväksi maailmalle.
Nyt vasemmisto on pelattu pois pelistä, oikeistotuuli puhaltaa lujasti ja kun se jatkuu tarpeeksi pitkään, päädytään fasismiin. Se on vain ajan kysymys.
Ja nyt tulee sitten EY. Minulle EY on pelkkä rikkaiden herrojen liikeyritys. Nähdessäni nämä entiset viholliset, Saksan ja Ranskan, käsi kädessä ja kohta vielä yhteisellä armeijallakin varustettuna, tunnen pelkoa ja kauhua ja mietin, mihin muu Eurooppa joutuu.
Näin siis sanoi teatteri-ihminen, joka vei suomalaisena ensimmäistä kertaa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -näytelmän Pariisin suurille näyttämöille viisikymmenluvulla. Suomenruotsalainen nainen vei tämän peruseepoksen Eurooppaan ennen kuin suomalaisen kulttuurinvaihdosta joku keksi tehdä vientituotteen. Jäikö jäljelle vain silkka bisnes?
Kirjat:
Tommi Melender: Kuka nauttii eniten (savukeidas, 2010)
Vivica Bandler: Vastaanottaja tuntematon (suom. Juha Siltanen, Otava 1993)
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos, 2013)
Preivi 