Kaupungilla hulmusivat kukallisten kesähameiden helmat, polkupyörät kitisivät, haarukat kilahtelivat valkoista posliinia vasten vanhojen lehmusten varjossa, kun ostin torilta mansikoita ja autoilijat kiersivät katuja kuin pientä labyrinttia (eräiden jalat kantavat vain kaupungin rajojen ulkopuolella), ja poljin jokirantaan, ohitin jäätelökioskin jonon, kävelysillalla ihmiset seisoskelivat tötteröt kädessään auringon lämmittämässä ilmassa, joka tuntuu kannattelevan nyt jokaista yhdessä ja erikseen.

Kotona perkasin mansikat vanhaan savikippoon, sen himmeäksi hioutunut lasitus on säröinen ja väri ei ole enää oikeastaan mikään väri, isoäiti osti sen sisarensa kanssa jonakin kesäisenä päivänä miltei sata vuotta sitten, ja sisaruksilla oli näitä kummallakin astiakaapeissa, niistä syötiin jäätelöä tai mämmiä tai kiisseliä. Nyt syödään mansikoita.

Otin kirjan toiseen käteeni ja mansikat toiseen, ja menin parvekkeelle lukemaan, sinisen vauvanpeiton väristä kirjaa jonka lainasin kirjastosta, ja jota olen selannut monta kertaa kirjakaupassa, kerran unohduin lukemaan sitä, hätkähdin tuijotukseen tiskin takaa: ”Kirjoja ei saa lukea, ei täällä”, kuulin sanottavan vaikkei sitä sanottu, ääneen. Oliko se kaukokatseisuutta vai mitä, kun muinainen pakicetus päätti mennä takaisin veteen (Silene Lehto, 2011)

***

Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan (wsoy 2011).

Teos on eheä kokonaisuus olematta lainkaan liian kompakti, liian tiukkaan pakattu. Se kykenee moniäänisyyteen ja monikerroksisuuteen hajoamatta liian moneen suuntaan. Luonto ja ihminen painautuvat toisiansa vasten, hengittävät yhdessä, sillä ilman toista ei ole toista, ja saattaa jopa olla että luonto pärjäisi vallan hyvin ilman ihmistäkin. Ihminen on vain yksi laji muiden joukossa, ja Silenen Lehdon kuvaamana samanaikaisesti hyvin hellyyttävällä, mutta myös rujolla tavalla. Ihminen on aika keskeneräinen luontokappale kaiken sivistyksensä ja valistuneisuutensa kanssa, mutta ihmistä kohtaan voi ja saa olla hellä, rakastava, vaikkei idealisti olisikaan. Tämä toivo tihkuu koko kokoelman läpi, ei niinkään vaatimuksena vaan teoksen olemuksena.

Koko ihmisen (ihmiskunnan, kenties) tavaton hullunkurisuus sekä kohtuuton ja absurdi mielettömyys marssii näyttämölle erilaisten ihmishahmojen muodossa. Silene Lehto kertoo sen tavattoman taitavasti mitä saumausainetta me tarvitsisimme paljon enemmän ihmisten välille, elämän sideaineeksi. Kuolemakin on kuvattu tavalla joka liikutti minua lukijana erityisen syvästi ja tavattoman paljon.

Teoksessa on kuusi lukua jotka ovat sidoksissa toisiinsa, polveillen ja kulkien Darwinin perheessä, raitiovaunussa, kaupungissa, seuranhakupalvelussa, asunnonvälityksessä ja neuvolassa, ja on mukana yksi reseptikin.

Luvussa II Mitään lasten leikkiähän tämä ei ole kuolema näyttää naamaansa erikokoisena, ja erimuotoisina asetelmina. Sen kasvot näkyvät rinnakkain, miltei vastakohtaisina tapahtumina, samalla aukeamalla (s. 34-35)
jossa vasemmalla puolen on proosaruno kouluttajasta joka pitää koulutuspäivää itsemurhakandidaateille ja oikealla puolen kaunis proosaruno kuolemanhetkestä joka hämmentää sairaalapastorin, mutta runon minä kumartuu vuoteen ääreen ja sanoo kuolevalle: ”tule, kävellään vielä tämä yksi luminen tie, pitempi ja kirkkaampi kuin mikään.”

Hieno kokoelma  ja hyvin vaikuttava. Kirjoittaja ei kikkaile, ei halveksu elämää, hänen ei tarvitse tehdä temppuja kertoakseen sen mikä on jo joiltain kirjailijoilta unohtunut. Elämä, kaikkinensa, se on arvokas asia.

Ilmankos Mervi Kantokorpikin intoutuu sanomaan HS:n kritiikissään 17.7 : ”Jos opettaisin kirjallisuutta koulussa, veisin nämä kestävän kehityksen mantraa haastavat runot luokkaan.”

Mainokset