Avainsanat
sen kylmä henki käpertää lehdet
ja riisuu ruohonvihreän kerraston
se levittää värikkään täkkinsä
jonka alle kaikki mädäntyy
se kynsii ihmisen ikkunaa
ravistaa taloa myrskyllään
kirjavan peittonsa alla,
se sallii meille kuoleman
ja säilöö sisäänsä syntymän.
***valoneliö
***
Preivi 
Careliana said:
Pidin tästä! Jotakuinkin näin minäkin syksyn koen, vähän ristiriitaisesti.
Hirlii said:
Samanaikaisesti lakastuminen, maatuminen, mädäntyminen ja siitä sitten syntyy uutta, aikanaan.
Rauni said:
Jotenkin masentavaa mutta sitähän se omalla tavalla on. Kuitenkin kaikki on vain väliaikaista..onneksi.
Hymyilevä eläkeläinen said:
Erityisesti pidin tuosta viimeisestä säkeistöstä.
Hirlii said:
Rauni, aika aikansa kutakin – kesä menee, syksy tulee ja toiset tulevat tilalle.
Hymyilevä, niinhän se laulussakin lauletaan, että: ”voit ilon löytää nukkumasta suolaheinän alta, ja uusi ruoho nousta alkaa aina matalalta…”
Marjatta Huuskonen said:
Tämä runo ei huokaile, ei haikaile. Värikästä päättäväisyyttä! Abstrakti kuva lupaa että valo ei lopullisesti väisty.
Hirlii said:
Mihinkä se valo häviäisi, edes täällä pohjoisella pallonpuoliskolla, aina sitä on – talvellakin.